Norjan kirkko haluaa erota valtiosta

Norjan luterilainen kirkko haluaa erota valtiosta. Norjan luterilaisen kirkon kirkolliskokous on päättänyt esittää, että maininta valtionkirkosta poistettaisiin Norjan perustuslaista. Kirkon asioista päättäisi esityksen mukaan tulevaisuudessa kirkolliskokous hallituksen ja kuninkaan sijaan.

Norjan kirkollisneuvoston johtajan Jens Petter Johnsenin mukaan päätös on historiallinen.

"Tärkeää on ihmisen ja kirkon suhde, ei kirkon ja valtion", Johnsen sanoi kirkon tiedotuskeskuksen mukaan.

Muutoksia ei kuitenkaan ole luvassa aivan heti. Norjan hallituksen raportin odotetaan valmistuvan vuonna 2008. Mahdolliset perustuslakimuutokset tullevat voimaan aikaisintaan vuonna 2013.

Lähde: STT/HS

Vuoden 2000 tammikuussa tapahtunutta Ruotsin kirkon erottamista valtiosta voitaneen pitää historiallisena tapahtumana, varsinkin kun ottaa huomioon kuinka monta sataa vuotta kirkko ja valtio ovat olleet yhtä. Valtionkirkon asema ja perinne on ollut kaikkialla Pohjoismaissa valitettavan vahva aivan liian pitkään. Nyt kuitenkin konservatiivisuuden trendi saattaisi vihdoin olevan kääntymässä myös kylmässä pohjolassa, olettaen että artikkelissa esitetty ajatus Norjan valtion ja kirkon erottamisesta todella toteutuu.

Mikäli näin käy, niin edessä saattaisi olla Suomellakin oiva hetki pohtia omaa valtion ja kirkon suhdettamme. Monissa asioissa täällä Suomessa kuitenkin mennään yhä länsinaapuri(e)n perässä kun ei itse uskalleta näyttää esimerkkiä, vaikka joissain asioissa roolit ovat tietysti päinvastaisetkin, kuten esimerkiksi Euron kohdalla. Itse olen aina ollut vakaasti valtion ja kirkon erottamisen kannalla. Vaikka en olisikaan ateisti vaan yhä evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, niin en periaatetasolla voisi hyväksyä luterilaisen kirkon näkemyksen ja automaattisen varainkeruun (kirkollisveron muodossa) pakottamista siitä ei-kiinnostuneille osapuolille.

Täydellistä vääryyttä Suomen nykymuotoisessa järjestelmässä edustaa mm. se, että juridiset henkilöt, kuten yhtiöt, eivät voi kirkosta erota yksityisten henkilöiden tapaan. Eli kuka tahansa joka perustaa yhtiön joutuu tukemaan Suomen valtionkirkkoa sillä yhdellä prosentilla yhtiön liikevoitosta, halusi sitä tai ei. Ja tässä onkin yksi Suomen uskonnolliseen vapauteen, tai pikemminkin sen puutteeseen, liittyvistä ongelmista.

Toinen ongelma on se, että kirkollisveroa kerätään automaationa ja jotta sitä ei joutuisi maksamaan täytyy itse ryhtyä aktiivisiin toimiin, eli erota kirkosta. Tähän tietysti poikkeuksena tilanne, jossa lasta ei ole kastettu tai kirkon jäseneksi liitetty jo pienestä pitäen. Mutta koska lain mukaan lapsi kuuluu automaattisesti äidin uskontokuntaan ja suurin osa äideistä on evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä (koska eivät siitä ole erinäisistä syistä eronneet, huiman yleisestä tapakristillisyydestä huolimatta), järjestelmän nerokkaan automaattinen varainkeruujärjestelmä toimii kuin sveitsiläinen kello.

Asia olisi eri mikäli jokainen veroa maksava kirkon jäsen olisi itse toiminut aktiivisesti liittymällä kirkkoon ja näin selvästi ilmaissut halunsa maksaa kirkollisveroa. Ongelma on nimenomaan se, että oletustilanne on, että jokainen kuuluu kirkkoon ja siten joutuu kirkollisveroa maksamaan. Kirkosta eroamisellekin kun tuntuu yhä olevan kohtuullisen korkea kynnys, joko sosiaalisen yhteisön luomien paineiden takia tai yksinkertaisesti sen takia, että yksilö ei ole ottanut selvää miten se tehdään saatika sitten saanut eroamisilmoitusta täytetyksi ja lähetetyksi.

Elokuussa 2003 uusiutunut uskonnonvapauslaki sentään helpotti ja nopeutti tätä prosessia. Se teki kirkosta eroamisesta puhtaasti ilmoitusasian, joka hoituu postilla eikä vaadi fyysistä käyntiä kirkonherran virastoon. Siinä ei myöskään ole enää minkäänlaista "harkinta-aikaa", eli ero astuu voimaan välittömästi kun ilmoitus on vastaanotetttu. Tämä uudistus oli ehdottomasti askel oikeaan suuntaan, mutta se ei ollut lainkaan riittävä ja Evankelis-luterilaisen kirkon erityisasema säilyi.

Suomessa ei siis ole todellista uskonnonvapautta, kuten esimerkiksi Ruotsissa tai Yhdysvalloissa, niin kauan kuin useat tahot (yksilöt tai yritykset) joutuvat tahtomattaan subventoimaan yhden uskonnollisen tahon toimintaa. Rukoilkaamme, että tähän saadaan vielä muutos jonakin kauniina päivänä kun kotimaiset päättäjät heräävät haistelemaan yleispohjoismaisia tuulia myös uskonasioiden osalta.

Mielenkiintoista tässä uutisessa on mielestäni se, että Norjassa aloitteentekijä on nimenomaan kirkko, tai tarkemmin sanottuna Norjan luterilaisen kirkon kirkolliskokous, eikä esimerkiksi poliitikot tai valtion virkamiehet. Toivoisin myös kovasti, että Suomestakin löytyisi yhtä fiksuja kirkonmiehiä kuin tämä Norjan kirkollisneuvoston johtaja Jens Petter Johnsen, jonka erinomaisen lausahduksen toistan vielä tässä lopuksi, koska se kiteyttää omankin näkemykseni niin hienosti: "Tärkeää on ihmisen ja kirkon suhde, ei kirkon ja valtion". Aamen.